Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt lisätä liikuntaa elämääni. Tuloksetta. Kuinka kauan tätä mudalta maistuvaa epätoivoista yrittämistä täytyy jatkaa, että se alkaisi edes olla mautonta? Joka ikinen kerta, kun ajattelen tekeväni jotain, huomaan vältteleväni lähtemistä. Kun kävelen, mietin koko ajan joko voisin lopettaa. Uimista en ole suunnitelmistani huolimatta edes aloittanut.
Ärsyttää. Miten ihminen voi olla näin perkeleen patalaiska? Ihaillen katson ihmisiä, jotka iltaisin juoksevat hippulat vinkuen lenkkejään samalla, kun minä istun autossa tulossa kotiin tai menossa jonnekin. Aamuisin näen ihmisten tulevan salikassit keikkuen hymyillen töihin. Itse vasta siinä vaiheessa hörpin aamukahvia silmät edelleen ristissä.
Liikunta, tuo kaiken a ja o, mutta niin pirun vaikeaa. Kun ei ole ikinä liikkunut, voiko sitä tapaa edes tässä vaiheessa opetella? Ja onko nämä kertomukset siitä, kuinka liikunta jossain vaiheessa vain alkaa tuottamaan hyvää oloa ja sitten sitä on pakko saada lisää, pelkkää himoliikkujien levittämää propagandaa?
Viikkotulos miinusta, uuden riman alitus nyt virallista.
Minä olen suhteellisen kiltisti liikkunut nyt kaksi vuotta(vain kävellyt), eikä se ole kyllä muuttunut yhtään mukavammaksi! Mukavaa se on vain, jos on ihan täydellinen sää, koska hyvällä säällä nautin ulkonaolemisesta. Muuten se on ihan hirveää! Vaikka toisaalta pidän kävelystä, mutta en lenkkimielessä. Minusta tuntuu, että se on synnynnäistä, jotkut vain nauttii liikunnasta ja jotkut nauttii sohvalla makaamisesta... Minä kuulun ehdottomastai jälkimmäisiin... :)
VastaaPoistaYhdyn J.B:n kommenttiin. Toisinaan iskee kyllä kipinäkin liikkua, mutta yleensä se maistuu puulta - varsinkin se lähteminen. Jälkikäteen kyllä tuntuu aina hyvältä, mutta jostain syystä tuohon tunteeseen on vaikea samaistua siinä vaiheessa kun pitäisi lähteä liikkeelle.
VastaaPoistaMutta ihan loistavaa - 120 kiloa rikki! Onneksi olkoon! (Ja nyt olen sitten virallisesti kateellinen, kun itselläni tuo rima rikkoutui väärään suuntaan viime viikolla...)