Kuka terapoi ja ketä, kokemuksia ravintoterapeutti käynnistä

Kuten arvata saattaa, leikkauksen jälkeen tietyt vitamiinitasot ovat heittäneet häränpyllyä. Minulla oli elokuussa kontrollikäynti, jota varten ensin valutettiin monta putkiloa verta erinäisiä testejä varten, ja sen jälkeen oli tapaaminen ravintoterapeutin ja erikoislääkärin kanssa.

Vaikken ehkä olekaan maailman tarkin ihminen seuraamaan erilaisia selostuksia ja ruokaohjeita, niin väittäisin tämän projektin aikana kuitenkin lukeneeni aika paljon kaikenlaista materiaalia leikkaukseen ja leikkauksen jälkeiseen elämään liittyen. Ehkäpä juuri tästä syystä tapaaminen ravintoterapeutin kanssa oli jälleen kerran suuri pettymys, miltei katastrofi, mutta myös huvituksen aihe.

Jostain netistä luin, että ravintoterapian, täten myös kait ravintoterapeutin, tehtävä on jakaa tietoa ravinnon merkityksestä terveyden ja tasapainon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Menin siis paikalle olettaen, että pian tapaamani ammatti-ihminen, olisi a) tutustunut tapaukseeni etukäteen b) tiennyt jotain leikkauksen jälkeisestä ruokavaliosta ja c) tajuttuaan, että minä tiedän enemmän kuin hän, olisi lopettanut tyhjän jauhamisen ja d) antanut konkreettisia neuvoja/ohjeita mitä nyt eteenpäin tulisi tehdä.

Kyseessä oli ehkä ikäiseni mies, jonka vetämänä kävimme tunnin aikana läpi ohjevihkosen, jossa kerrotaan mahaleikkauksen jälkeisiä asioita. Kuten esim. että annokset ovat pieniä ja proteiinin saantiin tulee kiinnittää huomiota. Hän lähinnä itsekseen luki vihkosta, teki alleviivauksia ja mumisi itsekseen.. En saanut mitään konkreettista siihen, miten esim. ruuan kautta voisin saada enemmän nyt uupuvaa B12-vitamiinia, eikä kyllä mitään muitakaan neuvoja. Pielessä olevat vitamiinitasot kuulemma katsotaan sitten lääkärin kanssa. Ai niin, unohdin yhden neuvon jonka hän antoi: syö enemmän kasviksi. Ja toki hän innostui antamaan minulle tietoa ylipäätään kasvisruokavalion terveellisyydestä ja oli jo tyrkyttämässä omien sanojensa mukaan aiheeseen liittyvää "propaganda-lehtistä", mutta onnekseni ne olivat päässeet hyllystä loppumaan.

Kyllä niin mieleni pahoitin tästä tapaamisesta. Ensinnäkin siksi, että olin tuhlannut aikaani tunnin tyhjänpäiväisyyteen. Toisekseen,  että tämä käynti tuli maksamaan mammonaa ja kolmanneksi minua hävetti niin paljon tuon ravintoterapeutin vuoksi. Se myötähäpeän määrä, mitä koin häntä kohtaan, oli suunnaton. Hän mumisten yritti kertoa asioita, joista hänellä ei ollut mitään tietoa (leikkauksen jälkeinen hoitosuositus) ja lopulta antoi minulle kasan internet-tulosteita (JOIHIN OLIN ITSE TUTUSTUNUT JO ENNEN LEIKKAUSTA). Eipä siinä voinut muuta kuin päätä pyöritellä ja naureskella sisäänpäin toisen epätoivoiselle yritykselle.

Varmasti joillekin tällainen terapointi ravinnon ja vitamiinien suhteen on tärkeää ja toivon, että jossain sitä osataan oikeasti antaa ja, että siitä ihmiset apua saavat. Mutta itselläni on nyt kaksi kokemusta näistä terapeuteista ja ikinä en enää mene, en vaikka pakotettaisiin. Luen sitten itse kirjat ja lehdykät ja teen hoitosuunnitelmat, mutta kyllä nämä sellaisia terapeuttikäyntejä ovat olleet, että huh huh.

Ees taas (by SuperSizeMe)

Alkaisi vähitellen odotus riittää - olen malttamaton. Paino sahaa suunnilleen samoissa. Viimeisen kahden viikon aikana paino ensin nousi 600 grammaa, sitten laski 800 grammaa. Eli kahden viikon tulos 200 grammaa miinusta.

Muuta ei sitten oikein ole tapahtunutkaan. Enää ensi viikko töitä ja sitten jään mammalomalle. Ei siis mitään uutta länsirintamalla.

Kuolenko tähän?

Kesälomallani satuin katsomaan YLEltä tanskalaisen dokumentin liittyen laihdutusleikkauksiin. Idea dokumentissa oli se, että Tanskassa niitä on tehty todella paljon ja nyt niiden tekemistä hillitään, koska leikkauksessa on aina komplikaatiot. Ohjelmassa seurattiin kahden vai kolmen tanskalaisen matkaa kohti leikkausta ja siinä myös lyhyesti käsiteltiin erään leikatun ihmisen taivalta leikkauksen jälkeen, joka päätyi kuolemaan.

Dokumentti sai minut tottahan toki säikähtämään. Edelleen oloni ja eloni leikkauksen jälkeen on ollut aivan mahtava. Pystyn syömään oikeastaan mitä vain, toki huomattavasti pienempiä annoksia. Kesällä olen nauttinut niin jäätelöstä kuin alkoholista, olkoonkin ne "vältettävien ruoka-aineiden listalla". Dokumentissa kuvattu kuolemantapaus tapahtui 11 kuukautta leikkauksen jälkeen. Minä kun olen ajatellut, että ei tässä enää nyt mitään hätää ole, komplikaatiot kun olisivat tulleet jo? Eikö?

Toki ymmärsin leikkaukseen lähtiessäni, että komplikaatioriski on aina olemassa. Ja toki ymmärrän, ettei vatsani enää ikinä toimi samalla tavoin kuin ennen, joten riskit tulehduksiin yms. on olemassa. Mutta toki dokumentti laittoi miettimään, että entäs jos oikeasti käy köpelösti, tulee joku vatsakalvontulehdus ja heissulivei.

Loppujen lopuksi netistä löytyy hyvin vähän näitä ns. "kauhutarinoita". Toki tarinoita heti pian leikkauksen jälkeen ilmaantuneista komplikaatioista on olemassa, vähän tosin niitäkin. Joten huhuu, onko täällä ketään joka haluaisi kertoa, onko vielä lähes vuodenkin jälkeen leikkauksesta tapahtunut jotain ikävää ja miten siitä selvittiin?

Paluu arkeen lähestyy (by SuperSizeMe)

Jaahans. Lomat alkaa olla lusittu. Tänään on viimeinen lomapäivä ja maanantaina on aika palata taas sorvin ääreen. Onneksi on vielä viikonloppu aikaa valmistautua henkisesti helteiseen toimistoon.

Töitä ei kuitenkaan ole jäljellä kuin muutama hassu viikko ennen äitiyslomaa, joten eiköhän se nopsaan mene tuuraajaa perehdyttäessä.

Mitäs muuta lomalla on tapahtunut? Paino ei ole enää juuri noussut, pikemminkin päinvastoin. Raskauden aikainen painonnousu nyt 8 kiloa. Hieman enemmän on tullut katsottua mitä suuhun laittaa, koska minulla todettiin raskaudenaikainen diabetes. Onneksi hyvin lievä versio, mutta silti. Ihan pelkällä ruokavaliolla en selvinnyt vaan sain lisäksi insuliinin jolla pyritään vaikuttamaan aamun paastosokereihin. Käytännössä siis pitkävaikutteinen insuliini ja tämän tukena nopea insuliini, mutta tämän pistän vain aamupalalla. Käytännössä joudun pistämään itseäni kahdesti päivässä: aamulla ja illalla.

Loma on mennyt muutoin Pavun saapumiseen valmistautuessa, mutta  valitettavasti meillä on myös ollut surua lähiperheessä, joka käytännönasioiden hoitamisessa on vienyt aikaa.

Kesästäkin on toki tullut nautittua, vaikkakin nyt alkaisi jo helteet riittää. Mahan kanssa olen kokenut itseni lähinnä maalle ajautuneeksi kaskelotiksi. Hikoilu on ollut ihan uusissa sfääreissä ja olo tukala kaikissa asennoissa. Ei käy kateeksi niitä odottajia joilla laskettu aika on nyt elokuussa. Itselläni on vielä vajaa kaksi kuukautta "armonaikaa", joten olo voisi olla paljon tukalampikin.

Hikisissä tunnelmissa,
Super Size Me