Pää mukana menossa?

Aika tarkalleen kahdeksan kuukautta on kulunut leikkauksesta ja samalla kolmekymmentä kiloa on minusta hävinnyt. Tämä määrähän tarkoittaa:

- noin 60 pakettia Valion voita
-  noin 130 kappaletta mäkkärin bicmac-hampurilaista
- 150 levyllistä Fazerin sinistä
- noin 2140 kipaletta dominokeksiä

Näkyykö tämä sitten jossain? Suoraan sanottuna en tiedä. Olen alkanut epäilemään, että silmissäni on jotain vikaa, koska edelleen olen sama pullaposki römppämahainen, mutta ihan perusnätti naisimmeinen leveine lantioineni.

Olen huomannut tuijottelevani peiliä nykyisin useasti. Sivuttain, suoraan edestä, puristellen lihojani ja ihmetellen, että onko nämä nyt pienentyneet vai ei? Onko roikkuvaa nahkaa vai ei?
Sanotaan, että peilit eivät valehtele, joten luultavasti vain aivoni eivät pysy tässä muutoksessa perässä ja lähettävät verkkokalvoiltani vanhaa kuvaa. Kyllähän tajuan, jos katson valokuvaani viime keväältä, että jotain on tapahtunut. Mutta vain jotain ja se ei kertakaikkiaan mene pysyvästi tajuntaani.  Hassua, että 30 kiloa on kuitenkin aika tosi paljon "tavaraa", mutta itse sitä ei kuitenkaan huomaa sen ihmeellisemmin.

Mistä sitten huomaan, että jotain on tapahtunut ellen peilistä? No siitä, että vaatepula on nyt muuttunut krooniseksi. Kaapista ei löydy mitään, mikä istuisi ja huvittavaa on myös se, että monet kengät ovat tulleet isoiksi. Jopa rintaliivit pitäisi vaihtaa pienempään, joka on mielestäni erittäin epäreilua ja ehkä merkittävin miinusasia koko tässä projektissa.

Hiusten lähtö on nyt hiukan tasaantunut, joka on hyvä juttu. Oma kampaajani nimittäin sanoi viime kerralla, että hiukset ovat selkeästi ohentuneet. Toivottavasti kasvavat takaisin, vitamiineja olen napsinut nyt paremmin kuin ennen.
Olo on edelleen hyvä, huonoja oloja tulee niin harvoin, etten edes muista. Ruoka-annokset ovat kasvaneet, mutta turha napsiminen jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Syynä lienee se, etten edelleenkään tunne nälkää. Tosin, en tainnut sitä ennen leikkaustakaan tuntea. Hyvin siis menee edelleen. Toiveena on seuraavaksi päästä sinne kaksinumeroiseen lukuun, ehkä jo jouluksi. Painon tippuminen on hidastunut todella paljon, mutta en ole huolissani. Olkoon vaikka puoli kiloa kuukaudessa, sekin on alaspäin. Aika huisi fiilis on siitä, kuinka paljon jo nyt on saavutettu. Painoideksinikin kertoo minun nykyisin olevan enää vain vaikeasti ylipainoinen, se on ehkä hienointa koko jutussa.

Synnytyksen jälkimainingeissa (by SuperSizeMe)

Synnytys onnellisesti takana päin ja arki rullaa jälleen. Tätä tekstiä kirjoittaessa synnytyksestä on kulunut reilut 10 päivää. Viimeisetkin turvotukset on hävinneet ja uskallan lähteä analysoimaan raskauskiloja.

Ennen raskautta painoin 117 kiloa. Synnyttämään lähtiessä painoa oli turvotuksineen 129 kiloa eli nousua yhteensä noin 12 kiloa. Itse sanoisin, että tästä painosta ainakin 3 kiloa oli puhtaasti nesteitä, jotka tulivat viimeisen kahden tai kolmen viikon aikana.

Nyt reilu 10 päivää synnytyksen jälkeen puntari oli minulle enemmän kuin armollinen ja kertoi painon olevan 116,8 kiloa. Painan siis nyt 200 grammaa vähemmän kuin ennen raskautta! Olen itsestäni suoraan sanottuna aika ylpeä. En heittäytynyt raskausaikana täysin roskaruoan armoille vaikka välillä herkuteltua tulikin.

Nyt suoranainen laihduttaminen ei vielä ole ajankohtaista, koska haluan varmistaa, että imetys sujuisi ainakin ensimmäisen 6 kk. En siis halua, että vauva saisi maidon mukana laihdutuksessa poistuvia kuona-aineita minun kehostani. Jään kuitenkin seuraileman painoa ja pyrin siihen, että paino ei ainakaan lähtisi nousuun. Lievä laskukaan ei haittaa, mutta varsinaisesti laihduttamaan en ole nyt heti ryhtymässä.

Puolen vuoden jälkeen

Lähes vuosi sitten kirjoittelin blogiin alkutunnelmia , joissa mainitsin painaneeni yläasteelle siirtyessäni 107 kiloa. Nyt näyttäisi siltä, että alan olla samoissa mitoissa. Kokonaispudotus leikkauksesta, joka oli tasan puoli vuotta sitten, näyttää olevan miinus 25,5 karistettua kiloa. Se on aika monta suklaalevyä tai margariinirasiaa, tai mihin nyt ikinä haluaakaan verrata.

Matkaa toki on vielä. Mutta sanotaanko näin, että kaksinumeroiseen lukuun on nyt lyhempi matka, kuin ikinä olisin aikuisiälläni voinut kuvitella pääseväni.

Töissä porukat huomauttelevat painonlaskustani lähes päivittäin. Olen kohautellut edelleen olkiani ja vain muutamille kertonut mikä on meininki. Yhdessä vaiheessa tosin olin niin tuskastunut päivittäisiin kommentteihin ulkonäöstäni, että pohdin jo lähettäväni sähköpostiviestin koko toimiston väelle asiasta, ettei emää tarvitsisi ihmetellä. Mutta sitten totesin, että sen jälkeen olisi varmaan tullut kyselyjä leikkaukseen liittyen, enkä jaksa sitäkään rumbaa.

Hiukset tippuu, edelleen. Nyt olen kuitenkin syönyt vitamiinini lähes säännöllisesti joka päivä. Muutamia unohduksia toki sattunut. B-vitamiinia on pistetty kankkuun ja sitä jatketaan nyt sitten parin kk välein. En tiedä onko tukkani jo tarkaisevasti ohentunut, en sitä itse huomaa enkä tunne, mutta ainakin menee hermo siihen, että niitä on joka paikassa. Tyynyt, lavuaarit, lattiat lainehtivat tippuneita hiuksia..Olen ajatellut, että jos jossain vaiheessa tulee kaljuja kohtia, vedän kaiken sitten pois kerralla. Tietyllä lailla minua on aina kiinnostanut, että miltä näyttäisin kaljuna. Silloinhan voisi ottaa vaikka tatuoinnin päänahkaan.

Loppuraskauden ongelmia (by SuperSizeMe)

Painossa ei merkittäviä muutoksia viimeisen kahden viikon ajalta: + 600 grammaa.

Mutta muutoin elämä alkaa olla vaikeaa. En saa nimittäin nukuttua enää. En tiedä onko niskat niin jumissa vai mikä vaivaa, mutta kädet puutuu erityisesti nukkuessa niin pahasti, että herään noin tunnin välein tuskaisen kipuun jommassa kummassa kämmenessä.

Kylkeä kääntämällä kipu hellittää noin 10 minuutissa, kunnes ilmestyy uudelleen toiseen käteen. Kädet turpoaa ja pakotus on todella niin kovaa, että puhun kivusta. Jos kädet ei herätä, niin herään vähintään kerran tai kaksi yössä vessaan ja lisäksi joka kerta kun pitäisi kääntää kylkeä, on se ihan oma projektinsa johon herään.

Ilmeisesti minulla nämä raskauden ajan ongelmat liittyy nyt lähinnä öihin (tai no puutuu ne kädet päivälläkin, mutta sen kanssa on helpompi elää). Pitää edelleen koputtaa puuta kun kaikki on ollut niin hyvin. Ei pahoinvointia, huimausta tai muuta ongelmaa. Väsymyskin meni hyvin pienellä ohi. Alkuraskaudessa kärsin liitoskivuista, mutta sekin kesti vain muutaman kuukauden ja tuonkin vaivan kanssa pystyi elämään ihan normaalia elämää.

Raskausdiabetesta en edes huomaa jos ei lasketa piikittämistä ja sokerien seurantaa. Mitään oireita tästä ei ole ollut ja kontrolleissa vauvakin on ollut kaikkien arviokäyröjen keskellä.

Nyt siis kuitenkin alkaa tuntua siltä, että maha-asukki voisi jo tulla ulos "jotta saisi yönsä nukuttua". Tai ainakin kun mahdollisuus nukkua, olisi mukava jos se onnistuisi.

Meni tällä kertaa pahasti aiheen vierestä, kun ei juuri painoon liittyvää asiaa ole kertoa. Seuraava suuri painonmuutos toivottavasti tapahtuu laitoksella. Jännä nähdä montako kiloa saan jättää synnytyssaliin :) Enää alle kuukausi h-hetkeen (plus / miinus kaksi viikkoa).

Kuka terapoi ja ketä, kokemuksia ravintoterapeutti käynnistä

Kuten arvata saattaa, leikkauksen jälkeen tietyt vitamiinitasot ovat heittäneet häränpyllyä. Minulla oli elokuussa kontrollikäynti, jota varten ensin valutettiin monta putkiloa verta erinäisiä testejä varten, ja sen jälkeen oli tapaaminen ravintoterapeutin ja erikoislääkärin kanssa.

Vaikken ehkä olekaan maailman tarkin ihminen seuraamaan erilaisia selostuksia ja ruokaohjeita, niin väittäisin tämän projektin aikana kuitenkin lukeneeni aika paljon kaikenlaista materiaalia leikkaukseen ja leikkauksen jälkeiseen elämään liittyen. Ehkäpä juuri tästä syystä tapaaminen ravintoterapeutin kanssa oli jälleen kerran suuri pettymys, miltei katastrofi, mutta myös huvituksen aihe.

Jostain netistä luin, että ravintoterapian, täten myös kait ravintoterapeutin, tehtävä on jakaa tietoa ravinnon merkityksestä terveyden ja tasapainon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Menin siis paikalle olettaen, että pian tapaamani ammatti-ihminen, olisi a) tutustunut tapaukseeni etukäteen b) tiennyt jotain leikkauksen jälkeisestä ruokavaliosta ja c) tajuttuaan, että minä tiedän enemmän kuin hän, olisi lopettanut tyhjän jauhamisen ja d) antanut konkreettisia neuvoja/ohjeita mitä nyt eteenpäin tulisi tehdä.

Kyseessä oli ehkä ikäiseni mies, jonka vetämänä kävimme tunnin aikana läpi ohjevihkosen, jossa kerrotaan mahaleikkauksen jälkeisiä asioita. Kuten esim. että annokset ovat pieniä ja proteiinin saantiin tulee kiinnittää huomiota. Hän lähinnä itsekseen luki vihkosta, teki alleviivauksia ja mumisi itsekseen.. En saanut mitään konkreettista siihen, miten esim. ruuan kautta voisin saada enemmän nyt uupuvaa B12-vitamiinia, eikä kyllä mitään muitakaan neuvoja. Pielessä olevat vitamiinitasot kuulemma katsotaan sitten lääkärin kanssa. Ai niin, unohdin yhden neuvon jonka hän antoi: syö enemmän kasviksi. Ja toki hän innostui antamaan minulle tietoa ylipäätään kasvisruokavalion terveellisyydestä ja oli jo tyrkyttämässä omien sanojensa mukaan aiheeseen liittyvää "propaganda-lehtistä", mutta onnekseni ne olivat päässeet hyllystä loppumaan.

Kyllä niin mieleni pahoitin tästä tapaamisesta. Ensinnäkin siksi, että olin tuhlannut aikaani tunnin tyhjänpäiväisyyteen. Toisekseen,  että tämä käynti tuli maksamaan mammonaa ja kolmanneksi minua hävetti niin paljon tuon ravintoterapeutin vuoksi. Se myötähäpeän määrä, mitä koin häntä kohtaan, oli suunnaton. Hän mumisten yritti kertoa asioita, joista hänellä ei ollut mitään tietoa (leikkauksen jälkeinen hoitosuositus) ja lopulta antoi minulle kasan internet-tulosteita (JOIHIN OLIN ITSE TUTUSTUNUT JO ENNEN LEIKKAUSTA). Eipä siinä voinut muuta kuin päätä pyöritellä ja naureskella sisäänpäin toisen epätoivoiselle yritykselle.

Varmasti joillekin tällainen terapointi ravinnon ja vitamiinien suhteen on tärkeää ja toivon, että jossain sitä osataan oikeasti antaa ja, että siitä ihmiset apua saavat. Mutta itselläni on nyt kaksi kokemusta näistä terapeuteista ja ikinä en enää mene, en vaikka pakotettaisiin. Luen sitten itse kirjat ja lehdykät ja teen hoitosuunnitelmat, mutta kyllä nämä sellaisia terapeuttikäyntejä ovat olleet, että huh huh.

Ees taas (by SuperSizeMe)

Alkaisi vähitellen odotus riittää - olen malttamaton. Paino sahaa suunnilleen samoissa. Viimeisen kahden viikon aikana paino ensin nousi 600 grammaa, sitten laski 800 grammaa. Eli kahden viikon tulos 200 grammaa miinusta.

Muuta ei sitten oikein ole tapahtunutkaan. Enää ensi viikko töitä ja sitten jään mammalomalle. Ei siis mitään uutta länsirintamalla.

Kuolenko tähän?

Kesälomallani satuin katsomaan YLEltä tanskalaisen dokumentin liittyen laihdutusleikkauksiin. Idea dokumentissa oli se, että Tanskassa niitä on tehty todella paljon ja nyt niiden tekemistä hillitään, koska leikkauksessa on aina komplikaatiot. Ohjelmassa seurattiin kahden vai kolmen tanskalaisen matkaa kohti leikkausta ja siinä myös lyhyesti käsiteltiin erään leikatun ihmisen taivalta leikkauksen jälkeen, joka päätyi kuolemaan.

Dokumentti sai minut tottahan toki säikähtämään. Edelleen oloni ja eloni leikkauksen jälkeen on ollut aivan mahtava. Pystyn syömään oikeastaan mitä vain, toki huomattavasti pienempiä annoksia. Kesällä olen nauttinut niin jäätelöstä kuin alkoholista, olkoonkin ne "vältettävien ruoka-aineiden listalla". Dokumentissa kuvattu kuolemantapaus tapahtui 11 kuukautta leikkauksen jälkeen. Minä kun olen ajatellut, että ei tässä enää nyt mitään hätää ole, komplikaatiot kun olisivat tulleet jo? Eikö?

Toki ymmärsin leikkaukseen lähtiessäni, että komplikaatioriski on aina olemassa. Ja toki ymmärrän, ettei vatsani enää ikinä toimi samalla tavoin kuin ennen, joten riskit tulehduksiin yms. on olemassa. Mutta toki dokumentti laittoi miettimään, että entäs jos oikeasti käy köpelösti, tulee joku vatsakalvontulehdus ja heissulivei.

Loppujen lopuksi netistä löytyy hyvin vähän näitä ns. "kauhutarinoita". Toki tarinoita heti pian leikkauksen jälkeen ilmaantuneista komplikaatioista on olemassa, vähän tosin niitäkin. Joten huhuu, onko täällä ketään joka haluaisi kertoa, onko vielä lähes vuodenkin jälkeen leikkauksesta tapahtunut jotain ikävää ja miten siitä selvittiin?