Pää mukana menossa?

Aika tarkalleen kahdeksan kuukautta on kulunut leikkauksesta ja samalla kolmekymmentä kiloa on minusta hävinnyt. Tämä määrähän tarkoittaa:

- noin 60 pakettia Valion voita
-  noin 130 kappaletta mäkkärin bicmac-hampurilaista
- 150 levyllistä Fazerin sinistä
- noin 2140 kipaletta dominokeksiä

Näkyykö tämä sitten jossain? Suoraan sanottuna en tiedä. Olen alkanut epäilemään, että silmissäni on jotain vikaa, koska edelleen olen sama pullaposki römppämahainen, mutta ihan perusnätti naisimmeinen leveine lantioineni.

Olen huomannut tuijottelevani peiliä nykyisin useasti. Sivuttain, suoraan edestä, puristellen lihojani ja ihmetellen, että onko nämä nyt pienentyneet vai ei? Onko roikkuvaa nahkaa vai ei?
Sanotaan, että peilit eivät valehtele, joten luultavasti vain aivoni eivät pysy tässä muutoksessa perässä ja lähettävät verkkokalvoiltani vanhaa kuvaa. Kyllähän tajuan, jos katson valokuvaani viime keväältä, että jotain on tapahtunut. Mutta vain jotain ja se ei kertakaikkiaan mene pysyvästi tajuntaani.  Hassua, että 30 kiloa on kuitenkin aika tosi paljon "tavaraa", mutta itse sitä ei kuitenkaan huomaa sen ihmeellisemmin.

Mistä sitten huomaan, että jotain on tapahtunut ellen peilistä? No siitä, että vaatepula on nyt muuttunut krooniseksi. Kaapista ei löydy mitään, mikä istuisi ja huvittavaa on myös se, että monet kengät ovat tulleet isoiksi. Jopa rintaliivit pitäisi vaihtaa pienempään, joka on mielestäni erittäin epäreilua ja ehkä merkittävin miinusasia koko tässä projektissa.

Hiusten lähtö on nyt hiukan tasaantunut, joka on hyvä juttu. Oma kampaajani nimittäin sanoi viime kerralla, että hiukset ovat selkeästi ohentuneet. Toivottavasti kasvavat takaisin, vitamiineja olen napsinut nyt paremmin kuin ennen.
Olo on edelleen hyvä, huonoja oloja tulee niin harvoin, etten edes muista. Ruoka-annokset ovat kasvaneet, mutta turha napsiminen jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Syynä lienee se, etten edelleenkään tunne nälkää. Tosin, en tainnut sitä ennen leikkaustakaan tuntea. Hyvin siis menee edelleen. Toiveena on seuraavaksi päästä sinne kaksinumeroiseen lukuun, ehkä jo jouluksi. Painon tippuminen on hidastunut todella paljon, mutta en ole huolissani. Olkoon vaikka puoli kiloa kuukaudessa, sekin on alaspäin. Aika huisi fiilis on siitä, kuinka paljon jo nyt on saavutettu. Painoideksinikin kertoo minun nykyisin olevan enää vain vaikeasti ylipainoinen, se on ehkä hienointa koko jutussa.

Puolen vuoden jälkeen

Lähes vuosi sitten kirjoittelin blogiin alkutunnelmia , joissa mainitsin painaneeni yläasteelle siirtyessäni 107 kiloa. Nyt näyttäisi siltä, että alan olla samoissa mitoissa. Kokonaispudotus leikkauksesta, joka oli tasan puoli vuotta sitten, näyttää olevan miinus 25,5 karistettua kiloa. Se on aika monta suklaalevyä tai margariinirasiaa, tai mihin nyt ikinä haluaakaan verrata.

Matkaa toki on vielä. Mutta sanotaanko näin, että kaksinumeroiseen lukuun on nyt lyhempi matka, kuin ikinä olisin aikuisiälläni voinut kuvitella pääseväni.

Töissä porukat huomauttelevat painonlaskustani lähes päivittäin. Olen kohautellut edelleen olkiani ja vain muutamille kertonut mikä on meininki. Yhdessä vaiheessa tosin olin niin tuskastunut päivittäisiin kommentteihin ulkonäöstäni, että pohdin jo lähettäväni sähköpostiviestin koko toimiston väelle asiasta, ettei emää tarvitsisi ihmetellä. Mutta sitten totesin, että sen jälkeen olisi varmaan tullut kyselyjä leikkaukseen liittyen, enkä jaksa sitäkään rumbaa.

Hiukset tippuu, edelleen. Nyt olen kuitenkin syönyt vitamiinini lähes säännöllisesti joka päivä. Muutamia unohduksia toki sattunut. B-vitamiinia on pistetty kankkuun ja sitä jatketaan nyt sitten parin kk välein. En tiedä onko tukkani jo tarkaisevasti ohentunut, en sitä itse huomaa enkä tunne, mutta ainakin menee hermo siihen, että niitä on joka paikassa. Tyynyt, lavuaarit, lattiat lainehtivat tippuneita hiuksia..Olen ajatellut, että jos jossain vaiheessa tulee kaljuja kohtia, vedän kaiken sitten pois kerralla. Tietyllä lailla minua on aina kiinnostanut, että miltä näyttäisin kaljuna. Silloinhan voisi ottaa vaikka tatuoinnin päänahkaan.

Kuolenko tähän?

Kesälomallani satuin katsomaan YLEltä tanskalaisen dokumentin liittyen laihdutusleikkauksiin. Idea dokumentissa oli se, että Tanskassa niitä on tehty todella paljon ja nyt niiden tekemistä hillitään, koska leikkauksessa on aina komplikaatiot. Ohjelmassa seurattiin kahden vai kolmen tanskalaisen matkaa kohti leikkausta ja siinä myös lyhyesti käsiteltiin erään leikatun ihmisen taivalta leikkauksen jälkeen, joka päätyi kuolemaan.

Dokumentti sai minut tottahan toki säikähtämään. Edelleen oloni ja eloni leikkauksen jälkeen on ollut aivan mahtava. Pystyn syömään oikeastaan mitä vain, toki huomattavasti pienempiä annoksia. Kesällä olen nauttinut niin jäätelöstä kuin alkoholista, olkoonkin ne "vältettävien ruoka-aineiden listalla". Dokumentissa kuvattu kuolemantapaus tapahtui 11 kuukautta leikkauksen jälkeen. Minä kun olen ajatellut, että ei tässä enää nyt mitään hätää ole, komplikaatiot kun olisivat tulleet jo? Eikö?

Toki ymmärsin leikkaukseen lähtiessäni, että komplikaatioriski on aina olemassa. Ja toki ymmärrän, ettei vatsani enää ikinä toimi samalla tavoin kuin ennen, joten riskit tulehduksiin yms. on olemassa. Mutta toki dokumentti laittoi miettimään, että entäs jos oikeasti käy köpelösti, tulee joku vatsakalvontulehdus ja heissulivei.

Loppujen lopuksi netistä löytyy hyvin vähän näitä ns. "kauhutarinoita". Toki tarinoita heti pian leikkauksen jälkeen ilmaantuneista komplikaatioista on olemassa, vähän tosin niitäkin. Joten huhuu, onko täällä ketään joka haluaisi kertoa, onko vielä lähes vuodenkin jälkeen leikkauksesta tapahtunut jotain ikävää ja miten siitä selvittiin?

Kesäloma ala Läskipantteri

Suomi on hiljentymässä Juhannuksen viettoon. Tai no, hiljentymässä ja hiljentymässä. Uskoisin, että tämä sankkojen kuusimetsien varjoissa asusteleva katajainen kansa, viettää hyvin usein Juhannusta nauraen, rällästäen ja juoden paljon viinaa, aiheuttaen siis kaikkea muuta kuin hiljaisuutta luonnon keskellä.

Olen itsekin jäämässä ansaitulle vuosilomalle Juhannukselta ja ajattelinkin, että tämä bloggaus voisi kertoa jostain aivan muusta, kuin laihdutuksesta, painonhallinnasta saati elämäntaparemontista.

Lapsuudessa kesäloma tarkoitti aina vapaata koulusta ja tietenkin läksyistä. Pitkään nukuttuja aamuja, järvessä polskimista, välillä toki myös tylsistymistä ilman kavereita, koska kaikki olivat jossain
sukuloimassa. Meillä ei kotona ole ikinä kesäisin pahemmin reissailtu, mökkiäkään ei ole ollut, joten lomat ovat olleet pitkälti kotilomia. Kuitenkin hyviä sellaisia. Kesäisin olen aina lukenut paljon kirjoja, nähnyt ystäviä ja pienet retket lähimpään kaupunkiin tai huvipuistoon, ovat tehneet lomasta loman tuntuisen.

Nyt aikuisena loma on tietenkin saanut myös uudenlaisen merkityksen. Loman aikana palaudutaan työn raskaan raadollisen aiheuttamista rasituksista. Nautitaan siitä, että on oikeus lomaan. (koska 11 muuta kuukautta vuodessa teet töitä, pimeänä vuodenaikana näistä suurimman osan. )Koska olen jo vanha, en enää myöskään nuku lomallani samalla lailla pitkään, kuin lapsena. Nyt on ihana herätä aamulla aikaisin ja huomata, että koko päivä on aikaa tehdä ihan mitä vain, tai olla toki myös tekemättä.
Lomastani on vuosien aikana kehkeytynyt myös ystävien tapaamisen saralla vuoden kohokohta. Näen perhettäni ja ystäviäni, jotka asuvat kauempana, todella harvoin. Tästä syystä olenkin jo hyvissä ajoin plarannut kalenteriani, jättänyt lomaviikoilleni vapaata, jotta voin tehdä ex-tampore reissuja nähdäkseni rakkaitani. Näitä tapaamisia, yömyöhään tapahtuvia maailmanparantamis-keskusteluja, odotan innolla. Niiden voimalla tiedän taasen jaksavani koko pitkän syksyn.

Olen myös huomannut, että irrottautuakseni arjesta, tarvitsen lomalleni lentävän lähdön. Tätä periaatetta olen noudattanut nyt useamman vuoden. Tästä samaisesta syystä, tänäänkin lomani alkaessa kipitän Helsinki-Vantaalle ja suunnistan viikoksi ulkomaille. Siellä ei tarvitse hyvällä omalla tunnolla lukea sähköposteja eikä vastata puhelimeen. Tämän jälkeen myös kotosuomessa työasiat on helpompi siirtää taka-alalle.

Oi että, ihanaa että on kesä ja loma.

Muutama vinkki kesäilyyn:

- Älä tee liian tiukkoja suunnitelmia, lomaa ei voi suorittaa, se tulee kokea
- Tee sellaisia asioita, mitä et arkena tekisi. Näe ystäviä, valvo myöhään, jätä viikkosiivous tekemättä.
- Tee itse hyvää ruokaa ja syö se ulkona. Ulkona syöty ruoka maistuu aina erilaiselle.
- Syö myös hyvällä omalla tunnolla muiden tekemää ruokaa. Jos ravintolailta ei kiinnosta, tuppaudu kaverin luo syömään.
- Jos tuppaudut kaverille syömään, muista, että myös kaveri saattaa arvostaa toisten tekemää ruokaa. Loma onkin siis hyvä syy pyytää vieraita kotiin ja tarjota päivällistä.
- Lue lue ja lue. Jos luet kirjoja, niin älä huoli vaikka kaikki olisivat nk. hömppää, kukapa sitä asiatekstejä haluaisi kesällä lukea.
- Älä murjota vaan nauti. Heitä pahantuulisuus ja maailman murheet loman ajaksi romukoppaan. Ehtii niitä asioita pohtia sitten loman jälkeenkin.


ps. viikkotuloksena vähän miinusta

Kolmen kuukauden katselmus

Jos oikein laskeskelin, maanantaina tuli kolme kuukautta täyteen leikkauksesta. Paino on tippunut todella hyvin, ehkä liian nopeastikin. Nyt alkavat jo työkaveritkin asiasta mainita. En oikein tiedä mitä heille vastaisin, eiväthän he aiemmin ole minulle sanoneet, että oletpas lihonut. Jotenkin nämä oletpas laihduttanut -keskustelut eivät vain tunnu hyvältä, eri asia kuin jos sanoisi "sulla on uus tukka". Ehkä henkilökohtaisempi? Vai kuvittelenko vain? Onko kyse vain jotenkin yleisestä tilanteesta, jolloin ihmiset olettavat, että toisen ihmisen laihtuminen täytyy huomioida, se koetaan positiivikseksi asiaksi? Mutta toisaalta, eikö olisi ihmisen terveyden/tilanteen kannalta parempi, jos myös pienestä painonnoususta huomautettaisiin? Tällöinhän joku voisi jopa huomata, että näinpä onkin käynyt ja puuttuisi tilanteeseensa ennen kuin on kerryttänyt kiloja lisää useita kymmeniä.

Mutta plussaa ja miinusta:

+ painonpudotus -18 kiloa
+ ei kipuja tai muita huomattavia ongelmia
+ kaikki ruoka maistuu, myös karkit (joka voidaan laskea miinukseksi)
+ pienentyneet annokset, leivän ja makeansyönti vähentynyt huomattavasti!

- Liian isot vaatteet, laihtuminen on kallista
- Vanhat tavat tulevat edelleen esille; ahmiminen, liian suuret annokset, joista suuri osa jää syömättä
- leikkaus ei lisää liikunnanhimoa
- limpparin hiilihapon vuoksi, kokista ei voi juoda niin paljon kun haluaisi


Päätän raporttini tähän.

Raskauden aikainen painonnousu (by SuperSizeMe)

Heipparallaa kultamussukat. Paino nousee tasaisesti ja papu mahassa kasvaa hurjaa vauhtia. Nyt menossa 24. raskausviikko ja painonnousu tähän mennessä yhteensä 5,3 kiloa. Ihan ok suoritus, vai mitä olette mieltä?

Potkut alkaa olla kovempia ja läheisetkin ovat niitä jo tunteneet. Muuta raportoitavaa ei tällä hetkellä olekaan. Kaikki sujuu tasaisen hyvin.

P.S. Kävin viime viikolla yökyläilemässä Läskipantterin luona. Voi luoja kuinka tuo lady olikaan hoikistunut! Jotain hyvääkin tässä oli myös minun kannaltani. Sain nimittäin omaan kaappiini muutaman mukavan kesävaatteen perintönä. Kiitokset hoikistuneelle Läskipantterille ja onnittelut ihan huikeasta suorituksesta tähän asti!

Vaa'aton mä oon

Olosuhteiden pakosta, vaa'an patteri sanoi kaput, olen päättänyt olla viikon vaakaamatta. Painonpudotus on jatkunut ja alamäki on luja, laskeskelin, melkein kolme kuukautta ja miinus 17 kiloa on mielestäni ihan hyvä saavutus. Siitä syystä päätin, että en riennä ostamaan tällä hetkellä pysyvää nollaa näyttävään vaakaani uutta patteria, vaan sinnittelen viikon ilman päivittäistä lukeman katsomista.

Olen ollut saamaton. Leikkauksen jälkeen olisi pitänyt käydä kuuntelemassa ravintoterapeutin ohjeita. Lähete makaa edelleen pöydälläni, en ole soittanut saati käynyt kuuntelemassa ohjeita. Edelliseltä ravintoterapeuttitätikäynniltäni jäi huono maku suuhun. Ohje oli välimerellinen ruoka-rytmi/tapa, joka tarkoitti, että minun olisi pitänyt päivittäin ottaa pari ruokalusikallista oliiviöljyä, sillä kuulemma olisi kilot lähteneet. Pah sanon minä. No niin, eli varmaan vähän tämä ajan varaamisen unohtuminen johtunee asennevammastani..

Saa nähdä, mitä lääkäri sanoo kun marssin kolmen kuukauden kontrolliin laihtuneena, mutta tuskin mitään oppineena? Jännä myös nähdä, mitä eri verikokeet kertovat. Vitamiinejahan en ole muistanut/jaksanut syödä laisinkaan ensimmäisen kolmen viikon jälkeen. B-vitamiini on kait sellainen, mikä voi leikkauksen jälkeen heittää häränpyllyä ja voi olla, että joudun siitä syystä piikitettäväksi. En kuitenkaan ole huomannut, että esimerkiksi hiukset olisi alkaneet tippua päästä ja noh, ihan yhtä päiväuniorientoitunut olen ollut ennen leikkaustakin.  Lääkärikäynti kuitenkin pitäisi varata ennen ihan kohta alkavaa kesälomaa. Muutama viikko ja sitten soronoo ja pitkä kuuma kesäääää!

Kesäkuntoon 2014!

Vielä ennättää, kroppa kuntoon kahdessa viikossa! Kesäkuntoon nopeasti, laihduta itsesi rantaleijonaksi!

Oujee, mitä enemmän aurinkoa, sitä enemmän lehtien lööpeissä puhutaan sixpacin omaavista uroksista, hekumasäärisistä kaunottarista ja öhöm, tietenkin kalorimääristä mitä jäätelöannos tai kaljatuopponen sisältävät.

Auringon pilkistäessä ja lämmittäessä talven takaisia kalpeita kasvoja, alkaa itsekin tuntea pakollista ryhdistäytymistä, tai ainakin kävellessä kadulla, sitä yrittää pitää selän suorassa ja rinnan ulkona.

Vaatekaapin rytkyt näyttävät, no rytkyiltä - Uutta kesähepenettä on saatava. Kynnetkin olisi kiva lakata ja ai niin, rehottavat säärikarvat, käytänkö vahaa vai terää?

Näin kesäkauden ensimmäisinä hellepäivinä sitä alkaa pohtia, että miltä se kesä näin laihduttajan arjessa näyttääkään. On grillijuhlia ja tietenkin sitä jäätelöä. Kesä on täynnä houkutuksia, sitä vain on helppo antaa itselle lupa herkutella ja nauttia (kropan hyvinvoinnista piittaamatta?). Onhan sitä vuodessa aina vähintään 9 kuukautta aikaa pitää itsestään "huolta" pimeässä ja kuntosalien keinovaloissa kuntopyörää polkien ja puuskuttaen kuntoa kohotellen.

Kahden viikon kesäkuntoon-dieetteihin en ole ikinä uskonut, enkä usko tänäkään vuonna.  Parasta olisi varmasti se, että elämässä pääsisi siihen tilanteeseen, että jokainen päivä olisi kuin kesäinen hellepäivä. Voisit nauttia jotain pientä, joka tekee sinut iloiseksi, sinulla olisi sellainen olo, että olisit huolehtinut itsestäsi vahaamalla ne säärikarvat tai sitten vaikka harrastamalla liikuntaa. Söisit terveellisesti ja monipuolisesti, muistaisit juoda enemmän vettä kuin alkoholia. Eiköhän ne rytkytkin siellä vaatekaapissa näyttäisi paljon paremmilta, jos se vaateiden päällepanija voisi fyysisesti hyvin. Tässä sellaisia pieniä omakohtaisia tavoitteita, joilla varmasti tätä nyt alkanutta kesää, pystyisi ainakin hetken pidentämään myös sinne talven puolelle.

Aurinkoa, iloa teille toivottelee jäätelöuutuuksista tänä kesänä kohtuudella nauttiva Läskipantteri

Liikunnan vaikeus

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt lisätä liikuntaa elämääni. Tuloksetta. Kuinka kauan tätä mudalta maistuvaa epätoivoista yrittämistä täytyy jatkaa, että se alkaisi edes olla mautonta? Joka ikinen kerta, kun ajattelen tekeväni jotain, huomaan vältteleväni lähtemistä. Kun kävelen, mietin koko ajan joko voisin lopettaa. Uimista en ole suunnitelmistani huolimatta edes aloittanut.

Ärsyttää. Miten ihminen voi olla näin perkeleen patalaiska? Ihaillen katson ihmisiä, jotka iltaisin juoksevat hippulat vinkuen lenkkejään samalla, kun minä istun autossa tulossa kotiin tai menossa jonnekin.  Aamuisin näen ihmisten tulevan salikassit keikkuen hymyillen töihin. Itse vasta siinä vaiheessa hörpin aamukahvia silmät edelleen ristissä.

Liikunta, tuo kaiken a ja o, mutta niin pirun vaikeaa. Kun ei ole ikinä liikkunut, voiko sitä tapaa edes tässä vaiheessa opetella? Ja onko nämä kertomukset siitä, kuinka liikunta jossain vaiheessa vain alkaa tuottamaan hyvää oloa ja sitten sitä on pakko saada lisää, pelkkää himoliikkujien levittämää propagandaa?

Viikkotulos miinusta, uuden riman alitus nyt virallista.

Lomailua masun kanssa

Kuten sisareni Superi, myös minä olin lomailemassa lämpimän auringon alla. Alkuun toki jännitti, leikkauksesta ei kuitenkaan ollut vielä kovin monta viikkoa. Muistan, kuinka kirurgi sanoi minulle, ettei suosittele EU-maiden ulkopuolelle lähtöä ennen kuin, leikkurista on kulunut yli kuukausi. Minulla taisi viikkoja tulla juuri kuusi, joten hiukan lähtiessä mietitytti, entä jos jotain komplikaatioita ilmenisi. Kaikki meni hyvin, ruoka maittoi, juoma upposi, oli lämpöä ja aurinkoa. Kaikkea maistelin, huono olo tuli vain kerran koko viikon aikana. Oikein onnistunut reissu siis.
Paitsi, paino ei tippunut grammaakaan. Ei kyllä tullut plussaakaan, mutta kotiin tullessa paino oli täsmälleen sama, kuin lähtiessä. Harmistus.
Mutta, usein aiemmin, loman jälkeen olo on ollut turvonnut, kiloja tullut helposti 3-4 lisää. Joten siihen verrattuna, edistystä tämäkin..

Rusketusraidallinen Läskipantteri

Eka kymppi!

Wuhuu, pieniä tuuletuksia, suuria aaltoja, lisää tuuletuksia. Tänään aamulla se kävi. Heräsin, olin unenpöpperössä, tyynynkuvat painautuneena poskeeni. Tukkani repsotti, silmäni tihrustivat tuvonneina ja rähmäisinä, kiitos siitepölykauden. Kuitenkin tuttuun tapaani tassuttelin vaa'alle, josta on tullut ystäväni aamuisin ja vihollinen iltaisin. Tiedän tiedän, ei pitäisi katsoa painoa joka päivä, mutta näin kuitenkin teen ja vielä kaksi kertaa!

Asettelin siis jalkani laitteelle joka hyrähti käyntiin. En uskonut ensin näkemääni ja astuin pois. Uusi yritys ja sama lukema. Voiko olla totta. Ensimmäinen kymppi leikkauksen jälkeen tuli täyteen. Kyllä, se on totta! Kutsuin puoliskoni alakerrasta todistamaan tapahtumaa. Kyllä, se pitää paikkansa. Jipijei, juhuu ja kaikkea siltä väliltä!

Viisi viikkoa leikkauksesta kotiutumisen jälkeen, paino on tippunut 10 kiloa. Jeij!

Terveisin, iloinen Läskis

ps. Eilen en ollut yhtään iloinen. Ostin kanan rintafilettä lounaaksi, söin vähän ja alkoi karrata kurkussa. Rupesi ahdistamaan niin paljon, että puklata piti työpäivän lomassa muutaman kerran. Olo rauhoittui ja illalla kokouksen aluksi söin hyvällä halulla voileivän. Ei olisi pitänyt. Kokous meni harakoille, varmaan kuvittelevat minun olevan raskaana, niin monta kertaa tunnin aikana kävin puklauttelemassa, että hermo meni jo itsellänikin. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja illalla syödessäni päivälliseksi uunikalaa, ei mitään ongelmaa tullut. Hämärä tämä uusi vatsa.

Läskit lähtee, hajoaako minäkuva?

Olen aina ollut lihava, ihan pienestä saakka, syntymästä. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, minkälaista on elää normaalipainoisena, tai edes kaksinumeroisessa luvussa. Muistikuvat alle satakiloisena olosta ovat hataria. Niihin liittyy lähinnä, että muun muassa koulun käsityökerhossa isompien tyttöjen hauska leikki, jolloin minua pistettiin nuppineulana ja laulettiin "Kumipallona luokses pompin". Joten taisin olla jo tuolloin aikas pyöreä.

Mutta siis, kun läskit lähtee, ihminen muuttuu. En olekaan enää se "lihavat on lepposia" -tyyppi. Entäs jos musta tulee ärtyisä ja kiukkuinen, pahantahtoinen ja itsekäs?

Ulkonäkö muuttuu. Entäs jos musta tulee roikkuvatissinen mahanahkaroikko hirviö?

Toisten ihmisten huomio minuun saattaa muuttua. Entä jos saankin enemmän/vähemmän huomiota kuin nyt.

Muuttuuko siis myös oma käsitykseni omasta itsestäni? Luulen, että ihan varmasti.Suurin pelkoni ehkä tällä hetkellä onkin, että entäpä jos uusi minäni tuleekin olemaan jotain kauheaa? Entäpä jos minusta kuoriutuukin jokin hirveä bilehirviö, jonka suurin tehtävä maailmassa onkin tämän jälkeen vain sipsutella korkeissa kengissä, tekokynsissä ja juoda margaritaa aamuyöhön mitä kummallisimmissa pintaliitomestoissa discovalojen sykkiessä? ääk.. ahdistus!

Plussaa: kampaajani sanoi minulle tänään, että poskistani huomaa minun laihtuneen, wipii!

Miinusta: mulla alkaa olla housuongelma. Käyttämäni farkut alkavat lerpattaa. Kotona on kyllä monet liian pienet, mutta niihin ole vielä liian iso. Pitääkö siis käydä ostamassa väliaikapöksyt, vai mennä vain lerpattavilla versiolla?

 Maanantai miaut, Läskipantteri

Leikkauksesta viikko

Arki leikkauksen jälkeen on sujunut yllättävän hyvin. Tämä näkyy myös viikkotuloksessa, joka oli miinusta mielestäni tooodella paljon.. Saa nähdä, kuinka kauan tämmöinen vauhti kestää ja, koska tulee niin sanottu jumitusvaihe. Sinänsä ei ole mikään ihme, että paino tippuu. Tällä hetkellä ruokamäärät ovat kuitenkin sen verran pieniä, ettei päivittäinen kalorimäärä varmasti ylitä yli 800 kaloria. Viimeisen viikon aikana olen keskittynyt sosemaiseen ja/tai ainakin pehmeään ruokaan. Olen syönyt niin kasvissosekeittoa, kalakeittoa soseena, perunaa, sianlihaa ja bernaiskastiketta soseena, kanakeittoa soseena, munakasta muusattuna, jugurttia jne. Mikään ruoka-aine ei ole pyrkinyt ylös, olo on ollut hyvä. Yhtenä iltana tunsin, että nyt ehkä söin liian nopeasti, koska tuntui pientä kipua rinnassa, mutta sekin meni ohi oikeastaan jo silloin, kun tajusin, että nyt jotain ehkä vialla.

Haastavinta on selkeästi se, että ruokailuja pitää seurata kellosta, muuten jää syömättä. Nälkä ei ole, päänsärkyjä ei ole samalla lailla kun esimerkiksi nutratessa. Myös juominen on sellainen asia, mihin pitää keskittyä, muuten ei saa millään vaadittavaa puoltatoistalitraa vettä juotua päivässä. Kaiken kaikkiaan olen jotenkin hirmu positiivisen yllättynyt siihen, miten helposti kaikki näyttäisi menevät. Toki siinä vaiheessa, kun multa on lähtenyt kaikki hiukset, kärsin kauheista suolitukoksista tai kivuliaista kiinnikkeistä ja oksentelen kaikki ruoka-aineet pois, saatan haluta perua edellisen lauseen..

Olen yrittänyt kävellä pieniä matkoja, mutta myönnettäköön, että liikunnassa pitää tsempata. Polar Looppikin ollut lomalla oikeastaan kaksi viikkoa. Ensi maanantaina se olisi kuitenkin tarkoitus taas ranteeseen laittaa. Sain myös syntymäpäivälahjaksi laitteeseen yhteensopivan sykemittarin, joten ensi viikosta alkaen kävelylenkeillä voi seurata sykettä. Kävelystä muuten sen verran, että se tuntuu vielä hiukan "pahalta". Leikkaushaavat tai vatsa sisältä ei ole enää kipeä, mutta kävellessä tuntuu tärähdykset ikäviltä ja meno on tästä syystä vaappuvaa ja huomattavasti hitaampaa kuin normaalisti. Uskon kuitenkin, että tämä on ohimenevää ja yritän muistututella itselleni, että leikkauksesta on tosiaan vasta viikko aikaa.

Mutta niin, viikkotulos -4,2, päätän raporttini tähän. - Läskipantteri

Hyvää alkanutta viikkoa!

 
Ihan ensinnä haluaisin onnitella bloggaajakanssasisarta Läskipantteria onnistuneesta leikkauksesta ja hienosti alaspäin lähteneestä painosta! Wautsi!
Hieno juttu, että leikkaus meni hyvin ja ilmeisesti olet päässyt hyvään toipumisen vauhtiin!

Onnea myös jatkoon!

Omasta puolestani toivon, että seuraat taivaltasi täällä blogissa ja kerrot kuinka kaikki etenee. Minusta on hirmu mielenkiintoista seurata etenkin painon kehitystä, sillä se saattaa tulla alas todella rivakasti! Sitä sitten kateellisena vieressä seuraillaan, kun sinulla paino vaan tippuu :)

Sitten viikkopunnitukseen

Minulla on punnituspäivä näin maanantaisin ja poiketen kahdesta edellisestä viikosta pidin kiinni siitä päivästä. Edellisviikoilla olen punninnut vasta keskiviikkoisin.

Tänään hyppäsin vaa´alle ja sain lukemaksi 105,4kg. Näin ollen pudotusta on kahden viikon takaiseen lukemaan -1,1kg. Olen tyytyväinen.  BMI on 36,47 ja seuraavaan "luokkaan" - Merkittävä lihavuus - on matkaa enää 4,3kg!

Viikko sitten tähän aikaan taisin olla yli 2kg plussalla kaikenlaisen ohjelman takia, mutta niin sitä vaan sitten turvotukset ja nesteet tuli runsaan vedenjuonnin myötä pois.

Minä olen ottanu ohjelmistoon iltaisin vedenjuontia ja pyrin juomaan vähintään 1,5l vettä. Sen lisäksi juon hieman light-juomaa. Usein saan iltajuomisina uppoamaan jopa 3 litraa vettä :) Se vaan vaatii jo useita vessakäyntejä.
Yöuniin runsas juominen ei yleensä vaikuta, sillä useimmiten riittää vessakäynnit ennen nukkumaanmenoa ja sitten aamulla herätessä.
Toisaalta - nukun aika vähän (vaikkakin säännöllisesti), usein vain noin 5-7h yhdellä heräämisellä, joten ei siinä sitten kovin pitkää pidätysaikaa tule.
Vähäinen uni johtuu siitä, etten malta iltaisin mennä nukkumaan, mutta aamut alkaa kuitenkin ihan hyvissä ajoin, noin klo 7 aikaan.

Tavoite

Olen asettanut itselleni jonkinlaisen aikatavoitteen ja se on päästä juhannukseksi alle 100 kg!
Sinne on matkaa noin 6kg ja aikaa kolme kuukautta. Se tarkoittaisi kuukaudessa 2kg ja noin 0,5kg viikossa. Nyt paino on tippunut reippaalla tahdilla, mutta selvää on, ettei sellainen jatku.
Keskimäärin puoli kiloa viikossa olisi erinomainen vauhti sinne juhannukseen saakka.

Yksi suunnitelma on sitten jäädä siihen 100kg tietämille hetkeksi tasapainoilemaan painon kanssa. Aiemmin tein virheen, kun pudotin painoa kovalla tahdilla kuitenkaan oppimatta yhtään mitään.
Ajattelin vain, että paino tippuu urheilemalla kuin hullu ja jatkuvalla nälkäkuurilla. - Sen vuoksi se ei houkutellut lainkaan ja aloittaminen tuntui tosi pahalta. Salilla käyminen oli kivaa kunnon kaloreilla, samoin muu liikunta.

Nyt yritän syödä suunnilleen peruskulutuksen verran (jonka kiloklubi laskee jonnekin 2300kcal/vrk tienoille) ja antaa liikunnan sekä imetyksen sitten hoitaa se painonpudotus. Minä en kärsi nälästä - syön suorastaan hyvin ja terveellisesti ja paino putoaa.
Liikunnan myötä varmasti nälkä palaa ja voi olla, että kaloreita pitää sitten nostaa (paitsi tietty, jos paino putoaa ja kaloritarve pienentyy) kunhan vain pääsisin niin pitkälle, että ehtisin salille tai lenkille.

Aika kuitenkin näyttää kuinka käy. Toivon, että mieli pysyy hyvänä ja ajatus kirkkaana sen suhteen, etten laita itseäni tiukalle  nälkäkuurille.
Sellaisen aika saattaisi olla joskus, jos pääsisin normaalipainoon ja haluaisin tehdä jotain säätöjä. - Tai aiemminkin, mistä sen tietää.
Mitään tärkeämpää tavoitetta ei ole kuin se, että parannan omaa terveyttäni, kuntoa ja elämänlaatua huolehtimalla itsestäni :)

Näillä ajatuksilla taas eteenpäin!

Hobla Habla ja kotimatkalle sairaalasta (by Läskipantteri)

Ja niin tarina jatkui, prinsessa päätyi leikkauspöydälle. - No näinpä pääsi käymään. Tammikuusta jolloin asian päätin lopullisesti ei kovin montaa viikkoa mennyt tähän päivään, jolloin pääsen jo leikattuna pois sairaalasta.

Suuri päivä oli siis toissapäivänä. Matkustin aamulla Tallinnaan, mukana laukku ja rahhaa vaan. (Laulattaa, olisiko lääkitykset kunnossa, no ei vaiskaan). Tulin siis tänne ja juttelin vielä leikkaavan kirurgin kanssa otettiin kokeita ja jännitettiin. Huone on pieni, sairaala on iso. Koko ajan minulla on ollut sellainen ole, että olen hyvissä käsissä.

No sitten iltapäivällä leikkausaika vähän siirtyi. Odotellessa katselin Gravity-elokuvan, plääh, ei ollut hyvä.

Puoli neljältä tuotiin leikkausvaatteet, viisi yli neljä mua vietiin jo leikkkaussaliin leikkaussängyssä. Siellä jutellin nukutuslääkärin kanssa ja odottelin koko ajan, missä vaiheessa se maski tulee naaman päälle. Ei tullut ei.. vasta kun heräämössä mistä heräsin kuuden aikoihin. Olin vähän pettynyt, olin kuvitellut laskevani jälleen 10 alaspäin, mutta luultavasti tuiskahdin uneen jo esilääkityksestä.

Heräämössä kysyin kelloa kuuden maissa, otin uudet pikku torkut mutta varttia vaille seitsemän olin jo omalla osastolla omassa sangyssä. Muutaman tekstiviestin ja puhelun taisin seitsemän aikaan tehdä ja sitten nukuin.

Jossain vaiheessa vaihdoin omat vaatteet päälle ja aloitin veden hörppimisen. Epätoivoisesesti yritin katsoa Mustia leskiä telkkarista, mutten jaksanut vaan sammahdin. Koko yö oli oikeastaan aika katkonaista. Sain useaan otteeseen kipulääkettä. Lähinnä siksi, että mua ei vaivaa vatsa vaan olkapää. Siinä se kipu pahinten tuntuu. Kait ne leikkauskaasut yrittää tulla ulos oikean olkapään kautta.

Seuraava aamu meni sitten jo paremmin, väsytti toki, mutta olin ennen seitsemään jo käynyt suihkussa. (jotain hiton keltaista ainetta ne on muhun valellut pitkin poikin, ja ei muuten lähde ensimmäisellä pesulla:) ) . Lähinä tämä sairaala-elämä on sellaista odottelua. Aamulla odottelin lääkäriä, sen jälkeen aloin odottamaan samaista lääkäriä iltapäivä käynnille. Pelkkää odottamista.

Ai niin, ensimmäisen päivänä piti saada nesteitä alas litra, nouuu probleem, hiljalleen kun ottaa. Paha olo ei ole ollut missään vaiheessa.

Eilen illalla sitten pyysin, josko voisin lähteä jo tänään kotiin ja lupa myönnettiin! Aamulla käytiiin ottamassa jotkut veritestit ja jos ne on kunnossa, niin iltapäivälautta kohti kotia kutsuu, jipijipijee!

Fiilikset: sekavat. Vatsassa viisi pientä reikää. Olkapää pakottaa. Koko ajan saat olla juomassa. Vessaan kun meet, niin a) mitään ei tuu b) ku käkistät niin saat aikaiseksi vain kivistystä vatsassa.

Nälkä, ei ole. Mieliteot, edelleen voimassa (kävelin eilen sairaalan kahvion ohi ja pullantuoksu tuli niin nenään).

Tupakka, ei tee mieli. Yhden kävin polttamassa mutta mitä sitä polttamaan kun ei tee mieli?

Nyt siis odotellaan että tämä päivä kuluisi. Ravitsemusterapeutti pitäisi vielä tavata ja sitten toivottavasti kotiiiiiiin!

7 prosenttia (by Läskipantteri)

Tiesittekö, että seitsemän prosenttia nykypainostani tekisi noin 9 kiloa. Seitsemän prosenttia vaaditaan myös pudotusta, jotta näillä näkymin saisin lähetteen laihdutusleikkaukseen. Kyllä. Luitte oikein, olen alkanut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa. Itseasiassa, pohdin sitä jo viime kesänä ja nyt, kun tuntuu, ettei tämä painonpudotus onnistu otin itseäni niskasta kiinni ja kävin tänä aamuna lääkärissä.

Työterveyslääkäri kohteli minua hyvin asiallisesti. Vaikkakin aamu oli hyvin aikainen ja suoraan huoneeseen sisälle päästyäni paukautin, että tarvitsen lähetteen laihdutusleikkaukseen. Siinä käytiin taas kaikki historiat läpi, otettiin painoa ja pituutta (olin muuten kasvanut sentin!). Otettiin verikokeita ja saatiin lähete sisätautilääkärille. Tämä lääkäri nyt sitten katsoo, mikä on tilanne. Ensi viikolla on aika.

Olen viime aikoina selaillut paljon aiheesen liittyviä nettisivuja. Pohtinut sitä, että olenko todella niin saamaton, etten pysty tiputtamaan ilman, että sisuskaluihini puututaan. Toisaalta, vanhasta historiasta oppineena, paino kyllä jossain vaiheessa tippuu, mutta tulee myös takaisin. Tähän voisi leikkaus auttaa. Tulisi todellakin elämäntapamuutos.

Puolinutrauksella on taas menty viikko. Ilman tuloksia. Viikonlopun aikana onnistun kaiken hyvän mitä saavutettu nollaamaan. Joten tämä viikkotulos oli plussaa.

Ensi viikolla viimeistään palaan asiaan. Silloin tiedän, mitä se erikoislääkäri oli asiasta mieltä.

Mehukeitto on my mind (by Läskipantteri)

Appelsiinimehunkorvike!

Raportoitavaa kuluneelta viikolta on hyvin vähän. Jotenkin tämä homma ei lähde nyt ollenkaan niin hyvin käyntiin kun viime vuonna. Mistä johtuu, että Jouluna syödyt kilot eivät kertakaikkiaan karise, vaikka mukamas olenkin yrittänyt vaikka mitä. Se, mitä lupasin tehdä, eli crossailu on jäänyt vähäiseksi. Uimaankaan en ole päässyt ja ulkoilukin jäänyt nollille. Syyksi voisi sanoa, että viime viikko meni taasen flunssan kourissa. Sitäkin tärkeämpi syy on kuitenkin se, että suuhun pistää kertakaikkiaan vääränlaisia juttuja.

Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden tuttavuuden, joka toivon mukaan auttaa tässä projektissa. Nimittäin Valion vähäkaloriset mehukeitot. Olen pyrkinyt vieroittamaan itseäni pois sokeripitoisesta appelsiinimehusta. Jota ah, voisin juoda litratolkulla. Olen aina tykännyt mustikkakeitosta, mutta kun Superi minulle mainitsi, että hänkin karpatessaan käyttää myös muita mehukeittoja, kiinnostuin. Tiesittekö, että yhdessä purkissa, olisko persikkavadelma-keitto, 100 g on vain jotain 8 tai 9 kilokaloria? Elikkäs koko purkissa on vain 80? Noh, minäpä olenkin sitä nyt sitten hörppinyt, purkin päivässä. Voi kuulkaa, maailma on pelastunut ja minätyttö vedän tästä eteenpäin vain mehukeittoa!

Mitään mainittavia pudotuksia ei kuitenkaan tällä mehukeittosydeemalla ole päässyt syntymään. Miinukselle tosin meni tämä viikkoa, mutta kamoon, olisi se nyt voinut enemmänkin olla kuin vain reilun kilon. Näköjään tässä täytyy alkaa toppuuttelemaan itseään, jos nyt tällä menolla pääsisi maaliskuun mennessä sinne alle 130 perkele.

Näillä taas eteenpäin. ugh.

Ihana minä (by Läskipantteri)

Itsestään parhaimpien puolien keksiminen tuntui aluksi vaikealta, tai no - Tuntuu edelleen. Siitä syystä tämän postaus tuleekin vauhdilla, ilman ajatuksia, kirjotan 12 parasta asiaa itsessäni, ilman sen suurempia miettimisiä.

1. Olen iloinen. Näin ainakin itse itselleni uskottelen. Toisten ihmisten seurassa kuitenkin harvemmin olen ensimmäisenä näyttämässä pahaa päivääni. Kotona taasen tilanne voikin olla toinen ja joskus aamuisin olenkin varsinainen mörökölli.

2. Mielestäni minulla on hyvä huumorintaju. Toisinsanoen omasta mielestäni kerron toisille hauskoja juttuja.

3. Olen ylpeä siitä, että mielestäni minulla on terve elämänasenne, en ole pingottaja, en terveysintoilija, perusarvot kohdallaan siis.

4. Omasta mielestäni tiedän, mikä on tyylini ja se on mielestäni minulle oikein hyvä ja sopiva. (Superi hiljaa väärän värisestä puserosta)

5. Hyvät tissit. Olen aina ollut tyytyväinen tisseihini.

6. Nokkeluus. Pidän itseäni, en niinkään fiksuna tai sivistyneenä, mutta hyvinkin nokkelana. Tästä syystä jään hyvin harvoin nuolemaan näppejä täysin uusienkaan ja ns. vaikeidenkin asioiden parissa. Tiedän aina, mistä lähden hakemaan apua, jos en itse ymmärrä, olkoon tämä yksi puoli nokkeluutta.

7. Empaattinen. Pystyn asettumaan toisen asemaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään.

8. Lyhytvihainen ja pitkäpinnainen. Kestää kauan saada minut suuttumaan, mutta vain vähän aikaa saada minut leppymään.

9. Sinnikäs. Jos lupaan tehdä jotain teen.

10. Uskollinen. Lojaali. Luotettava. Pyrin aina pitämään lupaukseni.

11. Innostunut. Olen usein mukana, tsemppaan, pyrin pitämään fiilistä yllä jne.

12. Tunteellinen. Vaikkakin joskus hävettää itkun tihrustaminen kesken salattujen elämien, on tunteellisuus mielestäni tärkeää, jotta voi ymmärtää maailmaa.

Että näin.

Ensi viikon keskiviikkona minulta ei tule postausta eikä painotietoa. Olen vaa'an ja internetin ulottumattomissa. Joulukilot päivitän kuitenkin heti, jahka pääsen vaa'alle. Ehkä ensi perjantain tietämissä.

Olen luvannut itse itselleni, että 1.1. alkaa taas ja täydellä ryminällä. Ensin 18 päivän tehokuuri, stop, sen jälkeen tehokuuri vielä tammikuun loppuun. Lisäksi lisää liikuntaa ja kevät vedetään täysillä. Tavoitteena olisi 120 kg maaliskuulle. Lisäksi puolisko on luvannut, että jahka 110 alittuu, mä pääsen New Yorkiin.. Eli oisko se sitten kesää?

Se on loppu nyt! (tämän vuoden osalta) (by Läskipantteri)

Kuten varmasti arvaatte heti mistä on kyse. Mä lopetan tämän punnitushommelin tämän vuoden osalta ja otan itseäni niskasta kiinni 1.1.2014. Tämä ihan siitä syystä, että glögeilyä, pikkujouluillallisia, torttuja ja pipareita tulee jo korvistakin ulos ja kyllä, se näkyy myös painosta, plussaa jälleen 400 g, vaikka olen mukamas yrittänyt syödä vähemmän.

Mutta sitten siihen viralliseen pohdintaan. Koska olen auttamattoman huono liikkumaan ja lähtemään kotoa yhtään mihinkään töiden jälkeen, mikä voisi olla avukseni? Olen jo pidemmän aikaa pohtinut joko kuntopyörän tai crosstrainerin ostamista olohuoneeseeni. Kumpikohan olisi parempi vaihtoehto?

Itse tietenkin mukavuudenhaluisena kallistun kuntopyörän puoleen. Kokemukset crosstrainerista ovat läkähdyttäviä, ikäviä ja jopa pelottavia. Vain 10 minuutin suorituksen yritys sillä vempeleellä saa käteni ja jalkani menemään eri tahtia, tunteen tipahtamisesta, jalat hyytelönä ja kyllä, vauhti liian kova. Tästä syystä kuntopyörä voisi olla kivempi vaihtoehto, siinä tätä voimattomuuden tunnetta laitetta kohtaan ei pääse syntymään.

Mutta sitten taas kun miettii kokonaisvaltaista vaikuttavuutta, niin crosstrainer kuitenkin tekee käsillekin jotain. Pyörä vain jaloille. (Toisaalta jalkani ovatkin ehkä se kaikista eniten laihdutuksen tarpeessa kropassani). Eli jos ajatellaan, että laihduttamisen apuvälineenä ja ainoana kuntoilulaitteena ja liikuntatapana, kumman hankin?

Hintaakin olen jo katsonut, Hobby Hallista saisi 400 €, kumman laitteen vaan. Ajattelin välipäivinä käydä ostamassa..

Milloin tiedät olevasi lihava? (by Läskipantteri)

No esimerkiksi siitä, että: ”Muistat edellisenä päivänä varmasti laittaneesi jalkaan stringit, mutta et enää löydä niitä”.
Muistan ikuisesti, kun katsoin ensimmäistä kertaa Hal ja iso rakkaus elokuvaa. Häpeissäni. Tottahan toki ajattelin, että suurin osa ihmisistä ajattelee minut nähdessään samoin, kuin tuossa elokuvassa kaikki miehen kaverit näkivät hänen uuden tyttöystävänsä. Mielettömän läskinä. Myöhemmin, ajan kuluessa ja itse vanhetessa, olen osannut jo nauraa elokuvalle ja pidän sitä itse asiassa hirmu hauskana, viihtyttävänä ja myös opettavaisena. Varsinkin kohtaus, jossa tyypit harrastavat seksiä ja mies heittää ne kahden metrin levyiset stringit tieltään jorpakkoon, siinä olisi monelle normaalivartaloista naista ihannoivalle ”täydelliselle adonikselle” kokeilemisen arvoinen juttu.

Yritän tällä vain kertoa sitä, että kyllä se, että olet aina ollut lihava vaikuttaa pakollakin siihen, miten itse näet itsesi verrattuna muihin. Omakohtaisesti oman kehon hyväksyminen oli ainakin nuorempana vaikeaa. En tietenkään myöntänyt sitä ikinä kenellekään, pitihän olla leppoisasti lihava. Lihavuuteni on varmasti aiheuttanut minulle erilaisia pelkoja, esimerkiksi siitä, miten minuun suhtaudutaan ylipainoni vuoksi ja, jotka varmasti vaikuttavat jollain tasolla edelleen taustalla. Muistan ikuisesti, kuinka ollessani itse kolmasluokkalainen, kuudesluokkalainen koulun ”ihailluin” poika tokaisi minulle: Sä oot kyllä ihan nätti, sun kanssa vois joku seurustellakin, varsinkin jos oisit laiha.

Joissain aiemmissa kommenteissa puhuttiin siitä, kuinka läheisellä ihmisellä voi olla suuri merkitys siihen, miten laihdutusprojekti onnistuu ja miten ylipainoon suhtautuu. Ylipäätään suhtautuminen omaan itseensä voi muuttua toisen vaikutuksesta parempaan suuntaan. Vaikka muistankin edelleen tuon kuudesluokkalaisen pojan kommentin takaraivossani, voin ilokseni todeta, että elämässäni on onneksi niitä ihmisiä, jotka pitävät minua kauniina, haluttavana ja ihanana ihmisenä, vaikka olenkin lihava.

Tämän viikon punnitustulos on tässä: - 1,1