Madagaskarin taustaa

Background

Minä olen ollut ylipainoinen koko aikusikäni ja suurimman osan lapsuutta ja nuoruutta - tai näin olen itse luullut asian olevan.

Jälkikäteen lapsuuden kuvia katsellessa olen huomannut, että olin kyllä pyöreä lapsi ja pyöreäkasvoinen, mutten ollut mitenkään huolestuttavan lihava. Se vaan ei estänyt läskikammoisia sukulaisiani huomauttelemasta painostani ja olemasta siitä kovin huolissaan etenkin ruokapöydässä sukujuhlissa.
- Ah, kuinka se oli "kiva", kun sukulaissedät ja -tädit ihmettelivät kovaan ääneen "Vieläkö sinä otat lisää?"
Kasvavana nuorena sitä oli ihan hirveän nälkäinen, muttei voinut ihmisten nähden syödä, koska siitä huomauteltiin. Ja näin ollen syöminen piti tehdä salaa, ja toisekseen nälkäisenä sortui liian usein sokeriherkkuihin.

  Jälkikäteen ajateltuna olen ymmärtänyt, että syyllistämisen ja moittimisen sijaan olisin oikeasti tarvinnut jotain kannustusta, ehkä konkreettistä apua ja infoa asiasta. Tai edes pelkkää hyväksyntää sellaisena kuin olen. En ymmärrä, miksi sukulaiseni eivät ole sitä käsittäneet.
Toisaalta, itseni tuntien, ei ravintoterapia olisi siinä vaiheessa mennyt perille. Olisin esittänyt ymmärtävää ja fiksua ja sitten salaa syönyt karkkia...

Mutta toisin sanoen, minulle on jo lapsuudesta tehty tietä aikuisuuden lihavuudelle.

Käännekohta

Lihava olen siis ollut koko aikuisikäni, mutta käännekohta ja ehkä jonkinlainen herääminen on tullut sen myötä, kun tapasin nykyisen aviopuolisoni. Ilman hänen hyväksyntäänsä en olisi voinut kasvaa ehjäksi ja kokonaiseksi aikuiseksi. Ilman hänen tukeaan ja sitä loputonta rakastamista minua juuri tälläisenä kuin olen en olisi ollut tarpeeksi vahva tekemään asialle jotain.  Hyvin pienestä oli kiinni, että olisin jäänyt kiinni epävarmuuteen ja murenevaan itsetuntoon.
Suunta olisi saattanut aivan hyvin olla aina vain huonompaan, jos en olisi päätynyt löytämään elämäni rakkautta, jonka kanssa aikojen myötä kasvaa joskus parhaaksi mahdolliseksi minuksi.

Tämä kerta painonpudotusta ei ole ensimmäinen, mutta ehkä viimeisimpiä isoja urakoita. ;) Olen onnekas, kun saan tehdä työtä muutoksen eteen hyväksyvän puolison tukemana, joka antaa minulle itselleni tilaa valita se, missä kohtaa on hyvä. En voisi tehdä tätä kenenkään muun takia kuin itseni, joten puolisoni tuki tuollaisenaan on siis ehdottoman tärkeää.

Nykyhetki

Nyt olen reilu 30-vuotias, kolmenkympin kriisin läpikäynyt ja siitä toistaiseksi kunnialla selvinnyt nainen, joka on valmis ponnistelemaan kohti terveempää tulevaisuutta. Kriisin ja sen käsittelyn myötä olen oppinut ymmärtämään, että olen muutakin kuin läskit eikä niiden tarvitse estää minua sillä tiellä millä olen.
Kesti aika kauan tajuta, ettei kaikki ihmiset näe minua pelkästään lihavana ihmisenä vaan minut nähdään myös muiden ominaisuuksieni kautta. Itse kuitenkin vuosia näin vaan sen lihavuuden.

Minulla on silmissä jonkinlainen kuva siitä millaiseksi haluaisin fyysisesti tulla eikä siihen ole muuta tietä, kuin se tie, jota tuolla salilla ja lenkkipoluilla tehdään.
Ruoka ja syöminen ovat erittäin tärkeitä asioita matkalla, mutta ihan eniten tärkeänä pidän sitä kehoni ja elämäntapojeni muokkaamista terveempään suuntaan.
- tarkennuksena tähän: En ole todellakaan minkään fitness-kropan perässä, vaan haluaisin siis päätyä elämään hyvävointisessa, ryhdikkäässä ja kestävässä kehossa. En halua suuria lihaksia, vaan kuntoa ja jaksamista jokapäiväiseen elämään sen painoisena, kuin oloni tuntuu sopivalta.

Haluaisin myös lisää lapsia, joka myös yksi syy keventyä ja päästä parempaan kuntoon.

Tässä siis pieni lihavuushistoria, josta lähdetään pienin askelin kohti normaalipainoa.

Haluan uskoa, että vielä jonain päivänä voin lakata ajattelemasta koko lihavuusasiaa. Siihen asti eletään niinkuin parhaaksi nähdään.