Minulla on varsin mittava historia taistelusta ylimääräisiä
senttejä vastaan. Oma kasvuspurttini alkoi jo 10-vuotiaana ja kuudenteen
luokkaan mennessä olin jo saavuttanut seuraavat mitat: 180 cm ja 100 kiloa, ei
siis enää mikään pikkupoika. Muistan vielä hyvin, kuinka joidenkin
luokkatovereideni vanhemmat olivat kyselleet heiltä, että olenko minä joku
auskultoiva opiskelija.
Yläasteelle siirtyessäni koostani oli merkittävää hyötyä,
koska harva sen ikäinen uskalsi edes uhitella minulle ja valitettavasti täytyy
myöntää, että itse otinkin osaa noihin siirtymäriitteihin enemmän kiusaajan
roolissa kuin kiusattuna. Mutta koulun lääkärintarkistuksessa, minun painoani
kauhisteltiin ja peloteltiin kaikenlaisilla sairauksilla ja vaivoilla. Siispä
minä päätin noudattaa lääkärin ja terveydenhoitajan neuvoja ja aloittaa
laihdutuskuurin.
Olin tuolloin juuri kiinnostunut punttien nostelusta ja
kehonrakennuksesta, luin paljon alan lehtiä ja kirjallisuutta. Siispä tapani
pudottaa painoa heijasteli suoraan tuota maailmaa – noudatin suoraan Arnold
Schwarzeneggerin harjoitus-ohjelmaa, jonka olin löytänyt jostain kirjasta. Tämä
tarkoitti punttisalia kuusi kertaa viikossa, pitkiä pyörälenkkejä vähintään
kolmesti viikossa ja tiukkaa vähärasvaista ruokavaliota eli tonnikalaa vedessä,
raejuustoa ja ananasta jne.
En enää muista kuinka kauan noudatin tuota ohjelmaa, mutta
kun painoni oli tippunut 105 kilosta 83,7 kiloon, olin pahasti pettynyt. En
näyttänyt yhtään paremmalta, en varsinkaan kehonrakentajalta. Ainoa tulos
tuosta työstä oli painon putoaminen. Silloin tajusin ensimmäisen kerran kuinka
merkittävä asia minä-kuva on. Tunsin itseni liian pieneksi, peilikuvani ei
näyttänyt enää minulta, olin muuttunut heikommaksi ja yleensäkin tunsin itseni
petetyksi – varsinkaan kun en kokenut, että olisin ollut mitenkään terveempi
kuin aikaisemmin.
Tuon jälkeen annoinkin painoni kohota takaisin sadan kilon
paremmalle puolelle ja olen sen siellä myös pitänyt. Olen vuosien varrella
kuitenkin jojoillut tuon rajan yläpuolella, parhaimmillaan olen painanut yli
135 kiloa, armeijassa aliupseeri-koulun jälkeen painoin melko tasan 100 kiloa.
Tavatessani vaimoni painoin 105kg, naimisiin mennessämme noin 110kg ja ennen
tämän viimeisimmän ”laihdutuksen” aloittamista painoin noin 120kg. Itselleni on
aina painoa tärkeäpää ollut sentit, se miltä näytän ja se miltä minusta tuntuu.
En ole siis puntarin orja, ja se on varmasti hyvä asia, koska olen
parhaimmillaan nähnyt painoni nousevan ”karkkipäivän” jälkeen melkein viisi
kiloa.
Olen noudattanut erilaisia ruokavalioita ihan tavallisesta
kehonrakentaja-tyyppisestä ruokavaliosta, matala hiilihydraattisen kautta aina
nestemäiseen ruokavalioon (ei, en tarkoita olutta). Olen syönyt joskus kuusi
kertaa päivässä, joskus taas on paastottu tai jotain siltä väliltä. Joskus olen
harrastanut enemmän tai vähemmän aerobista liikuntaa, aamulla ennen aamiaista,
joskus illalla. Kaikki tavat ovat toimineet minulle, jotkut paremmin ja toiset
huonommin. Ainoa vakio omassa elämässäni on joitakin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta
ollut voimaharjoittelu.
Tulen tässä blogissa kirjoittamaan omasta ruokavaliostani,
harjoittelustani ja asiaan liittyvistä tietolähteistä, uutisista ja mielipiteistä.
En ole asiantuntija, enkä ekspertti, ainoastaan asiasta kiinnostunut
harrastaja.
Tervetuloa Omnivore!
VastaaPoistaJa tosi kiva, että tulit mukaan bloggailemaan :) Jännityksellä jään odottelemaan sinunkin ajatuksia matkan varrella. On kiva saada mukaan myös miesnäkökulmaa :)